Noniin… Vihdoin pääsen kirjottelemaan kuulumisia, jetlag
alkaa vihdoin hellittää
Tästä pärähtääkin sitten meikäläisen blogiura käyntiin, kun
ollaan vihdoin saatu jalat tukevasti maan pinnalle Torontoon ja nukuttu muutaman
yön yli. Matka sujui itsessään kuin unelma. Löydettiin oikeat paikat ajoissa ja
ihmiset joka paikassa oli todella avuliaita ja ystävällisiä. Oltiin varauduttu
pahimpaan ottamalla kaikki mahdolliset paperit ja todisteet mukaan, mutta
passilla ja puhelimella selvittiin kaikesta! Silloin tällöin joku esitti
kysymyksiä, että minne ollaan menossa, miksi ja kuinka pitkäksi aikaa mutta
tänne on varsinkin opiskelijana kyllä mielettömän helppo tulla.
Tiistai-iltana saavuttiin aikaeron pyörryttämine päinemme
host-perheemme luokse ja jo ensi hetkistä lähtien paikka on mennyt kyllä ihan
kodista. Eka tunti porukalla meni ihmetellessä mun pituutta (vaikka tein
selväksi että olen aika pätkä kotona) ja hämmensin tilannetta entisestään, kun
mun pää osui kattotuulettimen katkaisijaan. Muualla ei tarvii onneksi kumartua,
keittiössä täytyy vaan olla vähän tarkkana. Keittiöstä päästäänkin sopivasti
seikkaan, että ruoka on aivan taivaallista. Makumaailma on hyvin
aasialaispainotteinen ja tuoreita raaka-aineita pidetään onneksi isossa
arvossa. Tykkään, big time! Ja pöydät notkuu erilaisista hedelmistä, myös
sellaisista jotka Suomessa jättäisin suosiolla hyllyyn niiden korkean hinnan
takia, ovat kuulemma sesongissa. Ja kirsikkana kakun päällä, se ruoka on _joka
kerta_ valmiina ja katettuna pöydässä… Tältäkö se tuntuu, kun voittaa lotossa?
Ja kuten aiemmin kattotuuletin tilanteesta ilmeni niin aika
pientä porukkaa talossa siis asustaa, mutta sitäkin suurisydämistä. Jo eläkeiän
saavuttanut nuorekas filippiiniläisrouva on ajeluttanut mua ja Anettea aivan
joka paikkaan ja milloin vaan halutaan mennä. Ensitöiksi opeteltiin julkisten
kulkuneuvojen reitti downtowniin ja pyörittiin Eaton Centren ostoskeskuksessa. Sunnuntaina
listalla on Canadian National Exhibition, joka on yksi Pohjois-Amerikan
suurimmista markkinoista ja kesän kohokohdista. Ollaan suunniteltu myös ennen
koulua matkaa Niagaran putouksille ja puhui ’’Mama’’ jostain vaellusretkestäkin…
Oli heti pakko jakaa omat ikimuistoiset kokemukset Kiikalan vaellusiltamista.
Koulussa (joka on aivan kivenheiton päässä) käytiin
pyörähtämässä sekä esittäytymässä myös valmentajille. Perään vedettiin eka punttitreeni
koulun gymillä ja voin kertoa, ettei treenaaminen jää kyllä fasiliteeteista
kiinni. En oo nähnyt yhdessäkään koulussa tai urheiluhallissa mitään näin
suurta ja hienoa. Ja eka lajitreenikin vedetään lauantai-aamulla, aihealueesta lisää myöhemmin.
Ensimmäinen viikko on mennyt silmänräpäyksessä, joten yritin
ripeästi raapustaa ja kertoa että kaikki on enemmän kuin loistavasti. Tavoitteeni blogin osalta on pohdiskella ja harjoitella ajatusteni pukemista sanoiksi. Antaa niiden nähtävyyksien puhua itsestään
jatkossa enemmän kuvin, ja säästä mä en uskalla enää edes puhua. Voin shoppailla
nekin uhkaillut sakkorahat sitten :D
