Ryersonin yliopisto järjesti kuluneena viikonloppuna Kanadan yliopistojen lentisfinaalit Torontossa, ja sehän nehän oli nähtävä! Samaisena viikonloppuna vietettiin myös Pyhän Patrickin päivää ja ehdinkin nähdä hetken perinteistä kulkuetta Yonge-streetillä sunnuntaina, ennen kuin pyyhälsin Mattamy Athletic Centreen seuraamaan finaalipelejä. Mun suu loksahti auki pelihallin kauneudesta. Optimaalinen huippulentopalloa varten: korkeat katot, valoisa ja paljon kiintopisteitä. Jotain mitä en osannut odottaa, nähtyäni college-joukkueiden ahtaat kotihallit. Pelin taso alkoi myös jo muistuttaa sarjoja joista itselläni on kokemusta. Mielestäni mestaruusottelun joukkueet pärjäisivät todella hyvin naisten Mestaruusliigassa Suomessa, ykkössarjan hoitelisivat ehdottomasti nimiinsä. Puolustuspelaaminen oli ilmiömäistä, en nähnyt yhtäkään passarin peippiä putoavan maahan ilman kontaktia tai yritystä vastapuolelta. Freeballitkin pelattiin millin tarkkuudella kuten asiaan kuuluu ja systemaattisen pipen läsnäolo kolmen pelaajan torjunnalla oli ilo silmälle. Hyökkäyspelaamisessa kuitenkin huomasin jonkun verran teknisiä puutteita, jäin kaipaamaan sitä kettumaista hyökkääjää jonka pelisilmä repii vastapuolen puolustuksen hermot riekaleiksi säie kerrallaan. Oli liikaa ''rosvosektoriin'' suuntautuvuutta, mikä on toisaalta naisille lajissa aika ominaista. Mutta huikee leveli kaiken kaikkiaan, Brittiläisen Kolumbian yliopisto nappasi mestaruuden tänä vuonna!
Suomeen verrattuna urheilijan urapolku on aika eri tavalla rakennettu kulttuurillisestikin tarkasteltuna. Kotona ei ole olemassa korkeakoulujen keskinäistä sarjaa, vaan urheilijat asettuvat ihan oikeaan työpaikkahakijan asemaan ja ammattilaisjoukkueisiin alusta asti mikäli potentiaalia niin fyysisellä kuin psyykkiselläkin tasolla riittää. Oon vahvasti sitä mieltä, että ympäristöistä jälkimmäinen on varhaisen kypsymisen ja aikuistumisen kannalta parempi vaihtoehto. Harrastuksesta tulee oikea ammatti ja työkaverit on monesti paljon vanhempia sekä kokeneempia jotka uhkuvat kurinalaista ja kilpailuhenkistä mentaliteettia. Toisaalta ikätoverien kanssa on luvassa aika varmuudella enemmän peliaikaa ja varaa opetella uusia taktiikoita voitonkin kustannuksella. Omalla kohdalla ajateltuna etenkin henkiset vahvuudet ovat harjaantuneet aika tavalla ''ammattilaistaustan'' ansiosta ja koen osaavani suhtautua kypsästi hyvin vaikeisiinkin tilanteisiin. Koen että urheilija on ajettava aikaisessa vaiheessa tietyllä tavalla nurkkaan, jotta tämä oppii laittamaan asioita perspektiiviin ja tekemään jokapäiväisiä valintoja kohti maaleja. En halua välittää negatiivista viestiä, mutta kuluneen vuoden aikana olen huomannut urheilija-opiskelijoiden olevan henkisesti aika heikkoja ja ajautuvan helposti virhekierteisiin tiukoissa pelitilanteissa. Hatussa ei ole riittävästi jäitä, tai sitä suomalaista sisua mistä meidät tunnetaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti